Opaste osoitti taas länteen.
Tällä kertaa kulkija odotti. Hämärässä kartanpiirtäjä palasi jakoavaimen kanssa. Kun hänelle näytettiin Morrowknot-kartan molemmat puolikkaat, hän pysähtyi tolpan alle.
”Vartija tietää, kuka piirsi pohjoisen tien”, hän sanoi.
Aamuun mennessä kulkija oli löytänyt hänen puotinsa. Siellä oli Mara-niminen nainen, jolla oli kädessään violetti suomu. Jokin oli jättänyt sen hänen ovensa alle koputettuaan yläkerran ikkunaan.
Vartija laski kirjeen työpöydälle. Vahasinetissä oli kaksi taitettua siipeä.
Mara tunnisti maanmittarin käsialan. Hän oli korjannut tämän kartaston.
”Pohjoinen silta on valmis”, hän luki. ”Quilvaren tuo viestin. Anna hänen näyttää, mitä kartta jättää kertomatta.”
Kynnet raapivat kattoa.
Siivekäs olento laskeutui sisäpihalle ja kumartui pyykkinarun ali. Violetit suomut seurasivat kaarevaa kaulaa, ja niiden vaaleat reunat välähtivät aamuvalossa. Kurkun alla oleva pieni aukko vastasi Maran kädessä olevaa suomua.
”Quilvaren?” Mara kysyi.
Olento nyökkäsi kirjettä kohti.
”Kannoin hänen muistiinpanojaan joen yli sillan rakentamisen aikana. Hän odottaa vastarannalla.”
”Voitko viedä meidät sinne?”
”Hänen leiriinsä asti.”
He lähtivät seuraavana aamuna. Morrowknotissa punainen suoni vaihtui violetiksi kiveksi. Suojan jälkeen Quilvaren johdatti heidät pohjoiseen ja pysähtyi rikkoutuneiden askelmien luona etsimään tukevaa jalansijaa.
Hämärässä he saapuivat sillalle.
Veden toisella puolella kattila riippui kylmän nuotion yllä. Vieressä seisoi tyhjä tuoli.
Mara huusi maanmittarin nimen.
Ei vastausta.
Kulkija huomasi ensimmäiseen tolppaan naulatun viestin.
”Älä ylitä siltaa lamppujen sytyttämisen jälkeen.”
Tuolin viereen ilmestyi valo. Sitten toinen kivien keskelle, poispäin tiestä.
Quilvaren levitti yhden siipensä sillan poikki.
”Hänellä ei ollut lamppuja lähtiessäni.”
Vastarannalla tuoli raapi maata siirtyessään taaksepäin.