Kello soi vielä kerran Maran seuratessa Bridovaria neljännen oven läpi.
Laskevan tien juurella harmaa hevonen piti kellon köyttä hampaidensa välissä. Sen harja oli hiilloksen punainen. Rautainen kaulus kaartui ulospäin matalina aaltoina, ja sen alla olevassa pienessä messinkikilvessä luki nimi: Bellmantle.
Hevonen päästi köydestä ja astui heidän tielleen.
Sen takana vesi peitti tien. Lamput heijastuivat siihen, mutta niiden heijastukset kallistuivat virtaa vastaan.
Mara avasi yhdistetyn kartan. Sen pohjoinen viiva kulki suoraan tulvan läpi.
Bellmantle raapaisi kiveä yhdellä kaviolla. Lietteen alla kulki toinen viiva, joka kääntyi kapeaa kielekettä kohti. Sen viereen joku oli kaivertanut maanmittarin tutun merkin.
”Kartta näyttää tien”, Mara sanoi. ”Ei vettä.”
Hevonen tarttui köyteen uudelleen. Tällä kertaa se piti köyden kireällä. Jossakin seinän takana vastapaino liikahti. Rivi rautaluukkuja nousi ja päästi tulvaveden alempaan kanavaan.
Kello oli ollut varoitus. Hevonen oli odottanut heidän pysähtyvän.
Bellmantle piti köyttä vedettynä Maran ja kulkijan ylittäessä. Bridovar seurasi lyhty heiluen märkien kivien yllä. Harmaa hevonen päästi irti vasta heidän päästyään vastapuolen tasanteelle.
Vesi hiipi takaisin tielle heidän takanaan.
Mara kääntyi kiittämään. Hevonen katseli syvennystä hänen olkapäänsä vieressä.
Sisällä oli peltirasia kuivana tulvarajan yläpuolella. Mara nosti kannen. Sisällä ei ollut karttaa, vain maanmittarin käsialalla kirjoitettu taitettu lappu.
Jos tuolilla istutaan, älä palaa sillan kautta.
Jostakin ylhäältä kuului puun raapimista kiveä vasten.
Bellmantle nosti punaharjaisen päänsä. Toinen kello alkoi soida kauempana käytävässä.