Mara nosti revityn kartan valoon, messinkiavain toisessa kädessään. Veden toisella puolella ovi oli yhä sormenleveyden raollaan.
”Kuka merkin sitten teki?”
”Tuo avain”, ääni kutsui kapean aukon läpi.
Rakoon ilmestyi hiilloksenpunainen harja ja sitten valkoinen turkki. ”Cindryven. Voin näyttää.”
Neruvon piti kylkeään ketjua vasten. Bridovar kokeili paikalleen asettunutta siltaa ja ylitti sen sitten Maran ja kulkijan kanssa. Olento jäi heidän taakseen tasanteelle.
Cindryven avasi oven vasta kaikkien kolmen saavuttua. Sisällä seisoi työpöytä, jonka peittivät savimuotit ja messinkilastut.
Mara laski avaimen ja revityn kartan pöydälle ja levitti märän takin niiden viereen. Cindryven vertasi ommeltua merkkiä paperin käänteiseen merkkiin.
Hän otti laatikosta messinkisinetin. Sen merkki vastasi ommelta. Saveen painettuna se jätti kartassa olleen käänteisen merkin.
”Joku kopioi painauman”, Cindryven sanoi ja käänsi paperin saven viereen. ”Ei maanmittarin alkuperäistä.”
Mara käänsi paperin. ”Miksi jättää se avaimen kanssa?”
Cindryven nosti avaimen lampun luo. Sen viimeistä lovea oli tuskin aloitettu.
”Tämä jäi kesken.”
Hän otti koukusta vastaavan avaimen. Sen viimeinen lovi oli syvä ja siisti.
”Mitä se avaa?” kulkija kysyi.
Cindryven osoitti rautakaappia pöydän alla. Sen vieressä oli rikottu savimuotti. Toinen puolikas puuttui.
Bridovar laski lyhtyään. Jäljellä olevasta puolikkaasta Mara tunnisti messinkiavaimen ääriviivan.
Ennen kuin Cindryven ehti lukolle, jokin raapi kaapin sisällä.
Hän laski molemmat avaimet alas.
Kahva alkoi kääntyä.