Quilvarenin siipi pysyi sillan poikki levitettynä.
Toinen valo liikkui kivien välissä. Ensimmäinen pysyi tyhjän tuolin vieressä. Sitten tuoli raapi taas maata siirtyessään taaksepäin.
Mara avasi siipisinetöidyn kirjeen. Maanmittarin varoituksen alle oli ilmestynyt uusi rivi, painettuna paperiin ilman mustetta: Tie on alhaalla.
Sillan alla kuunvalo osui joenpenkkaan leikattuun kapeaan polkuun. Sen suulla seisoi musta hevonen, ohjakset löysinä ja lyhty satulaan kiinnitettynä. Kavionjäljet jatkuivat pohjoiseen kaaren alle.
”Bridovar”, Mara sanoi. Maanmittarin kartastossa nimi oli reiteillä, jotka oli kuljettu kerran mutta joita ei enää löydetty samalla tavalla.
Hevonen nosti päätään. Leveä nahkasolmu sen rinnalla kannatteli messinkikiekkoa, johon oli painettu samat kaksi siipeä kuin kirjeeseen.
Quilvaren laski siipensä ja osoitti kynnellä joenpenkkaa.
He seurasivat Bridovaria alas.
Kaaren alla lamput muuttuivat liekittömiksi heijastuksiksi. Jokainen merkitsi sinetöityä oviaukkoa, jonka maanmittari oli numeroinut. Bridovar ohitti kolme. Neljännen kohdalla se löi kerran maata.
Messinkikiekko avautui piilotettua saumaa pitkin. Sisällä oli kapea karttaliuska. Mara sovitti sen Morrowknotin puolikkaisiin. Pohjoinen tie liittyi viimein yhteen ja jatkui sinetöidyn oviaukon läpi.
Heidän takanaan tuoli raapi maata kolmannen kerran.
Veden toisella puolella joku istui nyt kylmän nuotion vieressä. Hahmo nosti kättään ja osoitti Bridovaria.
Mara painoi kämmenensä neljättä ovea vasten. Lämmin ilma liikkui kiven läpi.
Bridovar astui eteenpäin. Ovi avautui vain sen hartioiden levyiseksi ja paljasti alaspäin johtavan tien sekä rivin sammuneita lamppuja.
Ensimmäinen lamppu syttyi.
Kaukana alhaalla jokin vastasi soittamalla kelloa.